Artikkelit

Tänä syksynä olen saanut tutustua musikaalin tekemisen ihmeelliseen maailmaan. Tällaisen jättiprojektin luomisprosessi on minulle aivan uusi kokemus. Paljon on edelleen ihmeteltävää, mutta jotain olen jo oppinutkin. Tässäpä teille pieni kurkistus kulisseihin!

Kaikki onkin ollut sekavampaa, mitä aluksi luulin. Kuvittelin, että kun aikataulut ovat selkeät (kiitos organisointikykyisen ohjaajan), kaikki sujuisi kuin tanssi. Todellisuudessa lähes kaikilla näyttelijöillä on ollut tässä vaiheessa projektia vielä muita aikatauluja, kuten esiintymisiä, jotka ajavat musikaaliharjoitusten yli.

Tämän takia harjoituksissa on aina hieman sekalaisesti porukkaa, enkä muista yhtäkään sellaista kertaa, että kaikki olisivat olleet paikalla. Tämä vaikuttaa luonnollisesti siihen, mitä ja miten voimme kulloinkin harjoitella. Aikataulupaletti on päätä huimaavan mutkikas, enkä todellakaan haluaisi olla ohjaajan saappaissa pitämässä pakkaa kasassa.

Yllättävää on ollut myös harjoitusten rento tunnelma. Ohjaaja ei olekaan korkealta tornista näyttelijöille ohjeita huuteleva, stereotyyppinen taiteilija tai pelottava auktoriteetti, vaan hän on maanläheinen ja mukava nainen, jonka kanssa voi heittää läppää hahmoista ja kohtausten sisällöstä. Välillä menee aivan överiksi ja kaikki nauravat kippurassa monta minuuttia.

Muusikkona todella tehokkaaseen työskentelytapaan tottuneena tähän on tosin ollut aluksi vaikea suhtautua. Tällaista läpänheittoako tämä harjoitteleminen vain on? Miksi ei mennä tehokkaasti eteenpäin?

Harjoitusten edetessä on kuitenkin valjennut, että kaikenlainen pelleily on tärkeää ideoinnin ja komedian luomisen kannalta. Sitä voisi verrata vaikkapa jammailuun bändin kanssa. Biisiä harjoitellessa sitä voidaan ensin vähän testailla ja jammailla, ennen kuin se asettuu lopulliseen muotoonsa. Jammailun aikana saattaa tulla paljonkin hyviä ideoita siitä, mihin suuntaan kappale voisi kehittyä. Sama tuntuu pätevän kohtausta tehdessä.

Työmäärä tuntuu valtavalta. Olen lähes kaikissa kohtauksissa jonkinlaisena taustahenkilönä, ja vaikka itsellä vuorosanoja ei ole paljoa, on tekemistä lavalla lauluineen ja tansseineen sitäkin enemmän. Välillä kuitenkin tuntuu, että vain haahuilen muiden taustanäyttelijöiden kanssa lavan takaosassa, kun ohjaaja keskittyy ohjaamaan kohtauksen päänäyttelijöitä lavan etualalla.

Mielessä pyörii kysymyksiä: mitä tässä pitäisi nyt tehdä? Onko tästä mitään hyötyä? No, kaipa siitä on. Kyse on kuitenkin kokonaisuudesta ja esimerkiksi sillä, että vain seisoo tietyssä paikassa, on valtava merkitys kokonaisuuden hahmottumisen kannalta. Ja ohjaaja kyllä keskittyy taustahenkilöidenkin toimintaan sitten, kun olennaisin on kunnossa.

Tuntuu, että mitä pidemmälle aikaa kuluu ja mitä valmiimmaksi musikaalia saamme, työmäärä ei suinkaan pienene vaan lisääntyy. Alussa kaiken sekavuuteen ja keskeneräisyyteen pystyi suhtautumaan, kun mitään ei tarvinnutkaan olla valmiina.

Nyt sitä vain ajattelee kaikkea, mikä on vielä epäselvää: Mitähän mulla on päällä tässä kohtauksessa? Mitenköhän laulaminen ja tanssiminen onnistuu yhtä aikaa? Missäköhän vaiheessa tulen lavalle tässä kohtauksessa? Miltähän tanssiminen tuntuu sitten korkkarit jalassa?

Onneksi eräs olennainen seikka musikaalin tekemisessä on yhteisöllisyys. Yhdessä vietettyjä työtunteja on kerääntynyt jo sen verran, että porukka alkaa väkisinkin hitsautua yhteen.

Kenenkään ei tarvitse yksin ahdistua työmäärän paljoudesta, vaan sitä voidaan kauhistella yhdessä ja tietenkin myös onnistumisia iloitaan yhdessä. Odotan innolla sitä, millainen meininki meillä on sitten helmikuussa, kun se nyt jo on niin mainio. Ja tietenkin myös sitä, millainen spektaakkeli me saadaan aikaan teille esitettäväksi!

Anni

 

Anni Järviö opiskelee Jyväskylän ammattikorkeakoulussa musiikkipedagogiksi ja esittää musikaalissa Rosieta.